Minulla on monenlaisia kokemuksia esteratsastamisesta, hyviä ja huonoja. Pääasiassa vissiin menneisyydessä huonoja, sillä muistan jollain tasolla pelänneeni hyppäämistä hyvin pitkään, varsinkin tuon luovan kolmen vuoden tauon jälkeen joka minulla hevosista oli.
Tänään estetunnilla tajusin taas, kuinka kivaa se touhu onkaan, kun alla on hevonen johon luottaa. Edelleen se hyppääminen vähän jännittää, varsinkin kun estekorkeus nousee, ehkä vaan omaan terveen itsesuojeluvaiston takia (plus menneisyyden haamut). Pois on kuitenkin jäänyt tuntia edeltävä litroittain virtaava tuskanhiki. Ymmärrän omat kykyni (sekä hevosen), ja pystymme yhdessä rennosti suorittamaan helppoja ja jo vähän haastavampiakin tehtäviä. Joskus kuitenkin pupu tulee pöksyyn jos joku lähestyminen menee ihan mönkään. Hyvänä esimerkkinä tänään esteeltä tullut yllättävä suunnanvaihdos josta viiden laukkaskeleen päässä kaartaen toinen este. Pasmathan siinä meni sekaisin molemmilla kun kuski ei ensimmäisellä kerralla osannut hevoselle tarpeeksi hyvin kertoa minne mennään..
Pientä rataa siis tuli harjoiteltua tulevan viikonlopun estekilpailut mielessä. Karkki suoritti pääasiassa erinomaisesti, ja kuskikin pysyi jotenkuten kartalla ja kyydissä. Mukavaa on, kun hevosella on sen verran estesilmää että jos kuski hieman jotain mokaakin, hoitaa ratsu hypyn kuitenkin rohkeasti loppuun. Väitän, että oma ratsastamiseni esteillä on myös kehittynyt tässä viime kuukauden aikana, ja olemme yhdessä saaneet aika kivan tuntuman perussuorittamiseen. Joskus olisi tämänkin kokoisten esteiden hyppääminen minua hirvittänyt, mutta nyt ne tuntuivat suorastaan jopa siltä, että olisi ollut varaa muutamalla sentillä nostaakkin. Näillä fiiliksillä on hyvä odotella Karkin elämän ensimmäisiä estekisoja (iik! Kisajännityksestä ei sentään pääse mihinkään...)!
Kuviakin sain muutaman, kun löin kameran käteen eräälle pahaa-aavistamattomalle uhrille.